Oppiminen on parhaimmillaan palkitsevaa ja ilon aihe. Pieni vauva tai lapsi oppii elämää kuin itsestään. Hän on utelias. Voidaan sanoa, että oppiminen on ihmiselle luonteenomaista ja luonnollista. Oppimista ruokkii ihmiseen sisään koodattu uteliaisuus, halu ottaa asioista selvää. Oppiminen ei ole kuitenkaan aina pelkkää viheltelyä. Ei, se on välillä raskasta ja työlästä, niin lapselle, nuorelle kuin aikuisellekin, mutta uuden oppiminen on aina tuuletuksen paikka. Miten kannustaa oppimaan ja opiskelemaan? Miten ruokkia uteliaisuutta? Miten motivoida eri tasoisia oppilaita ja tukea tukea tarvitsevia oppimaan? Varmaa on, että yksilö ja sitä kautta yhteiskunta hyötyy elinikäisestä oppimisesta.
Jokaisella on oikeus turvalliseen oppimisympäristöön. Syrjäytymisen riskiin pitää puuttua ajoissa. Työ alkaa jo kodeista, päiväkodista ja peruskoulun varhaisista vuosista. Perusasiat koulussa on pantava kuntoon: jokaisen koulunsa päättävän on osattava lukea, kirjoittaa ja laskea niin hyvin, että se mahdollistaa jatko-opinnot. En usko oppivelvollisuuden pidentämisen olevan ainoa tai edes paras lääke perustaitojen varmistamiseen. Ratkaisevat askeleet otetaan jo paljon aikaisemmin. Kodeissa täytyisi lukea ja laskea leikin kautta jo hyvin varhain. Lasten mukaan ottaminen aikuisten arjen touhuihin motivoi heitä oppimaan. Lapset kypsyvät eri aikaan ja toisilla lapsilla luku- ja laskutaitojen perusteiden omaksuminen vie enemmän aikaa ja vaatii toistoja. Se on normaalia. Mielestäni vuosiluokan kertaamista vuosiluokilla 0.-2. ei pidä pelätä. Parempi kerrata vuosi ja opetella perusteet hyvin heti alussa. Silloin jatkokin on helpompaa ja motivaatio oppia säilyy. Oppimiseen ei ole yhtä oikeaa mallia. Jokaisen tulee saada hyvät eväät ponnistaa mihin tahansa tehtäviin, mutta omalla tyylillään. Jokaisen tulee saada olla oppijana erilainen. Se on myös tuuletuksen paikka, kun tunnistaa oman oppimistyylinsä. Oppimistapojen tunnistaminen edellyttää koulun, kodin ja moniammattilaisten tiivistä yhteistyötä.
Kirjoitin aiemmin turvallisuutta käsitelleessä blogissani tukiresurssien kohdentamisesta oikein tai ei-oikein nykyisessä peruskoulussa. En lähde tässä toistamaan itseäni. Totean vain, että vaikka alan ammattilaisten keskuudessa tuntuu vallitsevan yleinen konsensus sen suhteen, että tuki on tehokkainta kohdistuessaan oppipolun varhaisiin vuosiin, myös yläkoulussa, lukiossa ja ammattikoulussakin tarvitaan tukea. Yhteiskunnan kannalta on tuottavaa tarjota riittävästi tukea myös toisen asteen koulutuksessa. Nuoret valmistuessaan ja sijoittuessaan työelämään kyllä palauttavat tukieurot monin kerroin veronmaksajina.
Olen törmännyt lapseni kautta koulumaailmassa ajatteluun, jossa lähdetään tehostettua tukea tarvitsevan oppilaan kohdalla siitä, että ”ei kaikessa tarvitse olla hyvä”, ”6 on ihan ookoo numero” jne. Ajatellaan jollain lailla näitä oppilaita ”ei-akateemisina”. Ymmärrän, että tällä tarkoitetaan hyvää, eikä haluta luoda lapselle tai nuorelle paineita oppimisesta. Tällaisella asenteella on kuitenkin suuri riski lamaannuttaa ja sammuttaa oppimisen halu, motivaatio. Oppilas ajattelee ”en minä tätä voi oppia, eikä minun tarvitsekaan”, ”tämä on hyviä oppilaita varten”, vaikka hänellä olisi haasteista huolimatta kyky lopulta oppia ja ennen kaikkea halu oppia. Tuen tarvitseminen ei ole tyhmyyttä. Tuen vastaanottaminen on viisautta. Oppiminen vain on toisilla henkilöillä erilaista. Vanha sanonta ”keskeneräistä ei pidä arvioida” pätee hyvin myös yksikölliseen opinpolkuun. Turvalliseen oppimisympäristöön mielestäni kuuluu se, että mahdollisuus oppia säilyy jokaisen lapsen tai nuoren ulottuvilla, jos hän sitä haluaa ja on valmis tekemään töitä oppimisensa eteen. Se on tietysti eri asia, jos oppilas ei ota tukea vastaan.
Kannan huolta myös lahjakkaimpien oppilaiden motivaation säilymisestä nykyisessä peruskoulussa. Erityisesti lahjakkaat pojat meinaavat turhautua oppitunneilla, jos niiden sisältö ei tarjoa riittävästi haasteita. Tästä seuraa tunneilla esiintyvää levottomuutta, jolloin turvallinen oppimisympäristö ei toteudu. Opettajan aika menee järjestyksen ylläpitämiseen opettamisen sijaan. Toki kyseessä on peruskoulu ja siten perustaitojen oppiminen, mutta motivaation tulisi säilyä myös lahjakkailla lapsilla ja nuorilla yli peruskoulun. Yksilöllisen perusopetuksen pitäisi vastata myös tähän haasteeseen esimerkiksi eriyttämällä lahjakkaita oppilaita tietyissä oppiaineissa pienryhmiin, joissa opetettavat asiat olisivat haastavampia. Lahjakkaatkin lapset ja nuoret tarvitsevat tukea, mutta vain eri muodossaan.
Yksilöllinen perusopetus ja tuki eivät saa tapahtua opettajien jaksamisen kustannuksella. Koulutusta ja työssäjaksamiseen tähtääviä keinoja täytyy tuoda rinnalla koko ajan. Suomessa opettajat tekevät yleensä ottaen loistavaa työtä. Kokoomuksessa ajatellaan, että maailman suuret ja pienet ongelmat ratkeavat koulutuksen, tutkimuksen, tieteen ja innovaatioiden avulla. Kokoomus haluaa, että Suomi on tulevaisuudessakin maa, joka houkuttelee osaajia ja kasvattaa yksilöllisesti omia osaajiaan niin kotimaahan kuin maailmalle.
